”Kun mä sanon itseäni luuseriksi, se kertoo siitä, että oon kääntänyt sen luuseriuuden voitoksi.”

”Kun mä sanon itseäni luuseriksi, se kertoo siitä, että oon kääntänyt sen luuseriuuden voitoksi.”

Mun elämää on aina varjostanut se, että mietin jatkuvasti mitä musta ajatellaan ja että olenko riittävän ”jotain”. Olisinpa tuollainen kun toi toinen, jollaisia kaikki haluavat olla. Se joku osaa mua paremmin, se näyttää paremmalta, ja se on nii saatanan sulava kaikessa mitä se tekee.

Mä olen pelännyt mokia, halunnut olla herättämättä huomiota, halunnut kaikkien hyväksynnän. Olen halunnut olla ihailtu, cool ja naurettavan hyvä jossain. Olen odottanut, että mut kutsuttaisiin johonkin bileisiin. Bileisiin, jossa on kaikki. No ei ole kutsuttu, koska en ole ollut valmis hakemaan hyväksyntää tavoilla, joilla se yleensä saadaan.

Oman kokemukseni perusteella poikkeavuus massasta on kaikkein vaarallisinta yläasteella. Samalla se on aikaa, jolloin henkinen minäkuva rakentuu ja ottaa suurimpia kolhuja, jos niitä tarjotaan. Mulle se oli aikaa, jolloin jäin eniten yksin. Se johtui siitä, et multa ei luonnostaan lähtenyt se kaikki coolien tyyppien toiminta – en halunnut polttaa röökiä eikä mua kutsuttu bileisiin. Lisäks en oo mitenkään rikkaasta perheestä, jolla olisi ollut tarjota hienot puitteet kaveriporukalle. Ei ollut mitään trampoliineja ja uima-altaita. Ei meillä koskaan ketään käynytkään. Alkuun se johtui siitä, et mua vitutti, kun kaikki muut asuivat omakotitalossa ja me pienessä kerrostalossa ja sit lopulta siitä, ettei kukaan olisi toisaalta halunnut tullakaan. Silloin viimeistään musta tuli altavastaaja. Eli pääsin parhaaseen mahdolliseen tilanteeseen.

Nyt mä ajattelen, että epäonnistumiset ja kolhut on elämän paras asia. Ne on mahdollisuus. Mun sisälle jäi siitä yksinäisestä ajasta tosi vahva palo näyttää. Näyttää, että musta ei ole tulossa samanlainen kuin muut. En tule ikinä kuulumaan niihin. Mutta mä aion tehdä jotain merkittävää. Musta tuntuu nykyäänkin tosi ulkopuoliselta, se tunne ei ole hävinnyt mihinkään. En tunnu kuuluvani mihinkään ”musapiireihin”. Se maailma ei tunnu omalta, eikä tarvitsekaan. En mä musaani kenellekään alan skenettäjälle tee, teen sitä itselleni ja teille. Siitä tämä Luuseri kertoo. Kun mä sanon itseäni luuseriksi, se kertoo siitä, että oon kääntänyt sen luuseriuuden voitoksi. Samalla tavalla kun kaikki epäonnistumiset on käännettävissä. Ei ne oo epäonnistumisia, ne on mahdollisuuksia kehittyä. Ne on lahjoja, joista syntyy mitä vaan sä haluut.

Vielä nykyäänkin mä mietin että en ole riittävän ”jotain”, en osaa mitään ja joku muu on mua parempi. Niin onkin ja se ei muutu mihinkään. Onneksi taito tai ulkonäkö ei sinetöi sun tulevaisuutta. Halu sinetöi. Luuserit on jees ja ne on ne jotka tästä perusmassasta jää mieleen. Me ollaan ne, jotka näyttää kaikille, yllättää ja jättää suut auki.

L for Love! 

 

Aleksanteri Hakaniemi

Heinäkuussa 2018