Pyysimme toimittaja, kirjailija ja dylanologi Jean Ramsayta kirjoittamaan ajatuksiaan Dylanista ja uudesta Rough and Rowdy Ways -albumista. Ramsay tarttui haasteeseen ja loihti kahdeksan sivua pitkän kiehtovan analyysin uuden levyn kappaleista, niiden vaikutteista ja Dylanin asemasta aikamme suurimpana amerikkalaisena lauluntekijänä.
Hymnejä väen vallalle – Jean Ramsayn ajatuksia Bob Dylanista ja tämän uudesta albumista Rough and Rowdy Ways
Salamyhkäisyyttä ja monitulkintaisia viestejä. 17-minuuttinen single, joka tupsahtaa kuin tyhjästä keskelle pandemian hiljentämää maailmaa ja katkaisee kahdeksan vuoden hiljaisuuden – ja antaa tekijälleen ensimmäisen listaykkösen… Jos jokaisen uuden Bob Dylanin levyn voidaan katsoa olevan jossain määrin Tapaus, niin Rough & Rowdy Ways on sitä varmasti potenssiin tuhat.
Albumi – Dylanin 39. – on ensimmäinen uutta materiaalia sisältävä levy 8 vuoteen, ja mikä vielä tärkeämpää, ensimmäinen sitten vuoden 2016 Dylanille myönnetyn Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Siksi on kiinnostavaa nähdä sen teksteissä vilisevän poikkeuksellisen paljon kirjailijoita, aina Shakespearesta William Blakeen, ja noihin Dylanin kotimaisiin oppi-isiin, Edgar Allan Poe’hen ja Walt Whitmaniin. Ilmeisimmistä esikuvista ja aikalaisista Dylan mainitsee kappaleessa Key West (Philosopher Pirate): ”I was born on the wrong side of the tracks / like Gregory Corso, Allen Ginsberg and Jack Kerouac.” (Vitsi on siinä, että se ”väärä puoli” ei ole juke jointtien ja mustan väestönosan rujompi puoli kaupunkia, johon tuolla kliseehtävällä termillä usein viitataan, vaan näitä kaikkia hahmoja yhdistävä onnellinen keskiluokkainen esikaupunkialueella vietetty lapsuus.)
Ei anneta siis juke joint -henkisen levynkannen hämmentää, vaan kaivellaan taustoja pidemmälle.
Syntyy vaikutelma, että Dylan haluaisi näpäyttää nokkaansa nyrpistäviä konservatiivisia kirjallisuuspiirejä ja tuoda tuotantonsa läpi mukana kulkeneen kirjalliset vaikuttajat etualalle – nostaa ne aktiivisesti pintaan, kappaleiden nimissä ja selvästi artikuloituina viitteinä. Ilmeisimmin tämä näyttäytyy siinä, että kolmesta ennen levyä julkaistusta kappaleesta kaksi lainaa jopa nimensä suoraan kirjallisesta lähteestä, Murder Most Foul William Shakespearen näytelmästä Hamlet (n. 1600) ja I Contain Multitudes Walt Whitmanin keskeisestä runosta Song of Myself (1855/1891-2).
Ei Dylan silti ole laakereillaan levännyt, kirjastossaan pölyisiä kirjojaan pyöritellen ja rautaisia portteja autotallissaan hitsaillen. Paradoksaalisesti voi sanoa, että näinä tyhjinä vuosina Dylan on julkaissut miltei enemmän musiikkia kuin ennen vuotta 2012: kaiken kaikkiaan 111 CD-levyä, josta 102 aiemmin julkaisematonta materiaalia. Tämä aarre-arkku, eli jatkuva sarja arkistojen aarteita päivänvaloon saattava, jo viidenteentoista osaansa edennyt The Bootleg Series, on monessa mielessä eräänlainen henkilökohtainen The Basement Tapes: Dylanin omaa henkilöhistoriaa sivuava ja sisältävä amerikkalaisen musiikin alitajunta, jolla artisti juurihoitaa tuotantonsa naavoittuvaa runkoa ja saa latvustensa heleänvihreät vuosikukinnot puhkeamaan odottamattomaan loistoon.
Tässä mielessä ei myöskään sovi unohtaa Sinatra-cover-levyjä Shadows in The Night (2015) ja Fallen Angels (2016), tai pajatson lopullisesti tyhjentänyttä tripla-albumia Triplicate (2017). Se, mikä ensimmäisen levyn kohdalla tuntui perverssiltä – oman sukupolvensa ääni, vastakulttuurin airut ja ensimmäinen populaarikulttuurin sisällä operoiva, omaa materiaaliaan esittävä laulaja-lauluntekijä coveroimassa kaikin tavoin omaa binääristä vastakohtaansa, Frank Sinatraa – muuttui viimeistään Triplicaten kohdalla sen kaltaiseksi läpivalaisuksi Dylanin taustoista ja lähtökohdista, ettei sitä ole kuultu sen jälkeen kun tupakoinnin lopettamisesta johtuen huomattavan hunajaääninen nuori Dylan kujerteli pahanmaineisella Self-Portraitilla (1970) coverin The Davis Sistersin vuoden 1953 country-hitistä I’ve Forgot More Than You’ll Ever Know. Äänessä tuntuu olevan se Dylanin lukioaikaisen bändin The Golden Chordsin laulaja Bobby Zimmermann – nuori poika, joka ei vielä ole kuullut Woody Guthrien raakkuvan. Tai jolle tuskin on edes vielä itsellekkään tullut äänenmurrosta.
On kutkuttavaa nähdä näiden toimivan samalla tavoin kuin The Bandin kanssa West Saugetiersin Big Pinkin kellarissa äänitetyissä cover- ja pössyttely-demosessioissa The Basement Tapes, tai 1990-luvun alun kaksi coverlevyä Good As I Been To You (1992) ja World Gone Wrong (1993), eli palauttavan Dylanin muusansa alkulähteille, ja antavan kauaa tarvitun piristysruiskeen, jonka seurauksena mestari muljauttaa maailmaan mestariteoksen – Woodstockin eristystä ja sen jälkeistä etsikkoaikaa seurasi Blood On The Tracks (1975) ja akustisia blues-levyjä viimeisin kiistaton mestariteos Time Out of Mind (1997).
*
Rough and Rowdy Ways on oudosti nimetty levy siinä mielessä, että se on kaikkea muuta kuin karhea ja äänekäs. Levy koostuu suurimmaksi osaksi paikallaan leijuvista äänimaisemista, rummuttomista aavemaisista kangastuksista, joissa pedal steel ja puoliakustiset kitarat harhailevat kuin laivat sumussa, ja joiden ylle Dylan croonailee moneen suuntaan auki olevia sisäisiä monologejaan.
Hienoja hetkiä on lukuisia.
I’ve Made Up My Mind to Give Myself to You taitaa olla Dylanin hellin rakkauslaulu sitten Time Out Of Mindin, todella komea ja tarkoin punnittu esitys – mestarillinen painotuksiltaan, aivan puhdasta Sinatraa fraseerauksiltaan. Liki kymmenminuuttinen Key West (Philosopher Pirate) on tämän levyn Highlandsin tyylinen tajunnanvirtainen sisäinen monologi, jonka rakenteet kertovat enemmän Dylanin ajatuprosesseista kuin se mitä sanotaan. Black Rider taas kuulostaa myöhemmän kauden Tom Waitsilta, muutenkin kuin nimensä kautta.
Levyn yleisilme on seesteinen ja mietiskelevä, sillä sen kappaleista oikeastaan vain False Prophet ja Goodbye Jimmy Reed iskevät isompaa vaihdetta silmään. Varsinkin jälkimmäisellä Dylan kuulostaa enemmän vuoden 1965 versiolta itsestään kuin oikeastaan koskaan sen jälkeen. ”A transparent woman in a transparent dress / suits you well, I must confess / I break open your grapes and suck out the juice / I need you like my head needs a noose” tulee niin kieli poskessa, että kuulijaa suorastaan hymyilyttää.
Tietynlainen kalma särähtää kuitenkin korvaan useasti levyä kuunnellessa, kulkee mukana elämän varjoissa, tai kuten Dylan laulaa, ”I sleep with life and death in the same bed”. . My Own Version of You’n ”I’m gonna bring someone to life / gonna balance the scales” on pysäyttävä lause, sillä vaa’n tasaaminen tässä tapauksessa (eli jonkun henkiin herättämällä) implikoi että jonkun henki on sitä ennen otettu.
On tapahtunut murha, kenties?
Siinä missä edellislevy Tempest (2012) iski silmää William Shakespearen viimeiselle näytelmälle Myrsky (sekä nimellään, että viimeisen kappaleen haaksirikkoa kuvaavassa apokalyptisessä tunnelmassa), käyttää Dylan taas Shakespearea sorkkarautana, jolla avaa sanaisen ruumisarkkunsa. Kyllä, ruumisarkkunsa, sillä Rough and Rowdy Ways on levy, jonka lattialautojen välistä tihkuu kalman tuoksua ja yhteiskunnan rakenteisiin kätkettyä väkivaltaa. Jopa aivan konkreettisesti, sillä kun Dylan I Contain Multitudesissa laulaa ”Got a tell-tale heart, like Mr. Poe / Got skeletons in the walls of people you know”, hän referoi Edgar Allan Poen novellia Amontillado-tynnyri (1846), jossa päähenkilö Montresor kostaa oman epäonnensa Fortunato-nimiselle ylimykselle juottamalla tämän humalaan, kahlitsemalla seinään ja muuraamalla tokkuraisen vihamiehensä elävältä seinän sisään, jonne jättää tämän kuolemaan.
Jo levyn avaavan biisin toisessa kappaleessa Dylan vilauttaa sitä kylmäävää väkivaltaa, joka Yhdysvaltain historian ja nykypäivän rakenteiden taustalla lymyää. Maa, joka on rakennettu aseilla, ja jossain määrin aseiden varaan, on vaarallinen paikka. Äänessä on ahne susi, joka näyttää sydämestään vain vihaa täynnä olevan osan. Mies, joka kantaa mukanaan neljää pistoolia ja kahta kookasta veistä. Selvästi myös vanha mies, sillä Dylan sanoo laulavansa William Blaken kahdesta keskeisestä teoksesta Songs of Experienceä, ei nuoren idealistin ja romatikon Songs of Innocencea.
Tai ”I can feel the bones beneath my skin / and they’re trembling with rage / I’ll make your wife a widow / you’ll never see old age” Crossed The Rubiconilla. Kuolema lähestyy, mutta Dylan – kuten kaimansa – ei nukahda siihen hyvään yöhön sovinnolla.
Ristiriitaisuuksien mies, ja vaihtelevien mielialojen.
Multitudes, toden totta.
Whitmanin runo on viime aikoina ollut Dylanilla selvästi mielessä viime aikoina. Viimevuotisessa Rolling Thunder Revueta esittelevässä Martin Scorsesen dokumenttielokuvassa Dylan nostaa yhdessä vaiheessa haastattelussa esiin tämän nimenomaisen lauseen (”I am large, I contain Multitudes”) Allen Ginsbergin yhteydessä, esimerkkinä siitä miten Ginsberg oli esittänyt ajatuksen, että haluaisi että suuri yleisö tuntisi runoja ja lauseita niistä, mutta osaa nykyäänpikemminkin pop-kappaleiden sanoituksia.
”Multitudes”, eli löyhästi käännettynä paljous. Asioiden, historiallisten tapahtumien, sirpaleiden – mutta hyvin usein myös ihmisten paljous. Walt Whitmanin runossa Song of Myself tuo paljous demonstroituu nimenomaan erilaisina ihmisinä, joista runon nimessäkin yksilöity ”minä” rakentuu. On metsuria ja mekaanikkoa, merimiestä ja kalastajaa, sotilasta ja metsästäjää, vanhaa äitiä ja nuorta äitiä. Heinänkorsien paljous, joka ilmenee kysymyksessä jonka lapsi esittää kertojalle alussa, näyttäytyy uudessa valossa. Korret, jotka ovat läsnä Whitmanin kokoelman nimessäkin (Leaves of Grass), ovat kuin ihmisiä – loputon määrä yksilöitä, joita yhdessä rakentuu se paljous, jonka Dylan oikein havaitsee runon merkittävämmäksi yksityiskohdaksi.
Whitmanille ajatus siitä, että yksilö sisältää paljouksia, tai suuria ihmisjoukkoja, on eräänlainen amalgaami identiteetistä, kenties jopa kansallisesta identiteetistä. Tässä mielessä Song of Myself on runoelma Amerikasta, useista erilaisista kansalaisuuksista ja uskonnoista koostuvasta jättiläisestä, joka on samanaikaisesti yksi, ja monta.
I Contain Multitudesin kuulas ja hauras musiikillinen maisema on ristiriidassa sen rivien välissä kasvojen lihaksia nykivän passiivisagressiivisen sanoituksen kanssa. Kappale kuulostaa siltä kuin se olisi löytynyt antikvariaatista, rakentuisi paperista joka haisee pölylle ja jonka läpi aurinko kuultaa kuin valkaistun luun.
Se kuulostaa vanhalta, koska se ON vanha.
Tämä on nimenomaan Dylanin pointti. Jokaisessa detaljissa näkyy, ja tuntuu, ja kuuluu AIKA, ja yhteys menneeseen tulee sen kautta mahdolliseksi. Havahdut ajatukseen, että missä tahansa seisot Amerikassa, seisot sorrettujen ihmisten päällä: intiaanien hautausmaiden, nimettömiin hautoihin haudattujen orjien, seinän sisään muurattujen vihamiesten.
Miten ajankohtaiselta ajan ulkopuolelle ankkuroitunut Rough and Rowdy Ways kuulostaakaan, näin viime viikkojen uutisotsikoiden valossa kuunneltuna.
*
Toinen ilmeinen murha kummittelee levyn päättävän magnum opuksen Murder Most Foul taustalla. Ei tietenkään ole sattumaa, että kappale ottaa nimensä repliikistä, jotka Tanskan prinssi Hamletin isän haamu lausuu tälle linnanvallilla (Näytös 1, kohtaus 5), paljastaen näin joutuneensa salamurhan uhriksi. Mutta kuollut kuningas Dylanin laulussa ei ole Tanskan kuningas, vaan jotain mätää puskee pikemminkin Teksasin öljypitoisesta maaperästä, sillä laulun keskiössä on kiistatta aikamme kuuluisin poliittinen murha, Yhdysvaltain ensimmäisen katolisen demokraattipresidentti John Fitzgerald Kennedyn (1917-1963) salamurha.
Kennedyn salamurha on Yhdysvaltain kulttuurissa modernin historian merkittävimpiä kipukohtia, monessa mielessä rinnastettavissa Pearl Harborin pommituksiin tai syyskuun 11. päivän iskuihin vuonna 2001. Se on merkittävä, ja sillä on huomattavaa symbolista arvoa, koska se nähdään usein eräänlaisena pisteenä, johon 1960-luvun alun idealismi ja optimismi päättyy – idealismi, jonka yhtenä näkyvimpänä keulakuvana on eräskin nuori Bob Dylan.
Tästä seuraa, että Kennedyn salamurhan äärellä Dylan onkin siis jossain määrin oman julkisen hahmonsa alkulähteillä, ja tämä lienee se perimmäinen asia, mikä häntä tuossa surullisessa tapahtumassa kiehtoo, mikä pakottaa upottamaan sormen uhrilampaan kyljessä olevaan haavaan ja kokeilemaan sitä uudestaan ja uudestaan. Kristus-analogiatkaan eivät Dylanin kohdalla mene metsään, sillä Kennedy on tosiaan eräänlainen uhrilammas (termi jota Dylan itsekin käyttää, heti laulun alussa, rivillä viisi), joka uhrinsa kautta pyhittää tietynlaisen ideaalin jonnekin ajan hampaan saavuttamattomiin.
Tuo ideaali, ja siitä kumpuava idealismi, on se vastavoima jota vasten Rough and Rowdy Waysin rivien välissä vaaniva väkivalta haaksirikkoutuu. Tuosta jännitteestä rakentuu se draaman kaari, joka huipentuu elegiseen Murder Most Fouliin.
Kappaleen sisälläkin on pieniä merkityksellisiä vastakkainasetteluita, joista Woodstockin ja Altamontin rinnastus on kenties voimakkain: hippifestivaali, johon Vesimiehen ajan haaveet kulminoituvat, ja sen synkkä vastakohta, jossa tapahtuneen mustan miehen Meredith Hunterin väkivaltaisen murhan kautta tuo sama idealistinen aikakausi loppuu kuin seinään.
Murha, taas. Kappas vaan.
(Toki tässä on sekin taso, että kun Dylan laulaa ”I’m going to Woodstock” se voi tarkoittaa joko sitä, että on menossa tuon nimiselle festivaalille, tai muuttamassa samannimisen kylän hiljaisuuteen, toipumaan amfetamiininkäryistä ja moottoripyöräonnettomuudesta pastoraalifantasiaan, jonka perässä hippien laumat löntystivät joitain vuosia myöhemmin festivaaleineen – koska, no, niin Dylan itse teki.)
Seitsemäntoistaminuuttinen kappale on itkuvirsi; irlantilaiset ruumiinvalvojaiset, jossa Dylan seisoo arkun äärellä kuin transsissa, huuhtoen vuoroveden lailla vellovan musiikillisen kudelman myötä kulttuurisen haaksirikkonsa sirpaleita arkkua vasten kuin kikkarapäinen Tiresias, Duluthin Sibylla, T.S. Eliotin ja Ezra Poundin avioton poika Desolation Row’lta. Tai Armageddon Street’iltä, kuten se tällä levyllä on nimetty.
Ajallinen kronologia lentää ikkunasta, ja Eaglesin Glenn Frey ja Don Henley liittyvät mukaan, vaikka tosiasiallisesti lyövät läpi vasta kymmenen vuotta Kennedyn murhan jälkeen. Miksi Frey ja Henley? No, sen takia, että he piirtävät Kennedyn jälkeisen hedonistisen Amerikan tarkan muotokuvan Hotel Californialla, ja ovat siksi välttämättömiä vieraita ruumiinvalvojaisissa.
Take it to the limit, ja päästä irti.
Paikka ja aika häilyy. ”Nightmare on Elm Street” on meidän korvissamme samanniminen elokuva 1980-luvulta, mutta painajainen on myös totta: Elm Street on myös katu Dallasissa, jota pitkin Kennedyn limusiini ajoi laukausten kajahtaessa. Elm Streetin Dylan assosioi seuraavassa lausessa alliteratiivisesti vanhaan tradi-kappaleeseen Deep Ellum Blues, joka puolestaan viittaa Dallasissa sijainneseen Deep Ellumin – tai Deep Elmin mustaan kaupunginosaan – josta olivat kotoisin semmoiset bluesin suurnimet kuin Blind Lemon Jefferson, Blind Willie Johnson ja Lead Belly.
Kuten niin monta kertaa aiemmin, Dylan kuljettaa mustan kansanosan kärsimystä kappaleen rivien välissä – eräänlaisena kirjoittamattomana, mutta sitäkin merkityksellisempänä Amerikan varjohistoriana. Etta James, John Lee Hooker, Guitar Slim, Thelonius Monk, Charlie Parker, Oscar Peterson, Jelly Roll Morton… Nimekäs galleria hyvin merkittäviä mustan Amerikan keskeisiä hahmoja kulkee arkun perässä. Väkivalta sykkii pinnan alta, ryöpsähtää silmillemme uutisten otsikoista. Historia kertautuu, uudestaan ja uudestaan – vastikään Minneapolisissa kuollut George Floyd ON Meredith Hunter, ja JFK vuorostaan salamurhattu Tanskan kuningas.
Veri sumentaa näkökentän.
”I’ve got blood in my eyes”, laulaa Dylan, ja kierrättää Mississippi Sheiksin samannimistä kappaletta vuodelta 1931 – jonka itse toki myös on coveroinut tuolla aiemmin mainitulla luovuutensa revitalisoineella cover-levyllä World Gone Wrong. Keskilännen juutalaispoika löytää itsensä Syvän Etelän afroamerikkalaisen superbändin 1930-luvulla levytettystä laulusta. Jos joku asia on Amerikka pähkinänkuoressa, niin tämä.
Kahdennestatoista säkeestä alkaa loputtoman tuntuinen litania erilaisia asioita, mitä Dylan haluaa meidän soittavan. Aivan kuin Dylan yrittäisi löytää jonkun kappaleen, joka sopisi tilaisuuteen, olisi tarpeeksi arvokas, mutta silti sen verran ylevöittävä, että karkottaisi ruumiinvalvojaisista kalman tuoksun ja vaientaisi itkevien äänen. Mutta mikään kappale ei tunnu toimivan, ja kärsimättömästi laulaja vaati aina vaan uutta ja uutta viisua. Kunnes Dylan lopulta laulun viimeisissä repliikeissä pyytää soittamaan sen kappaleen, jota itse par’aikaa laulaa: ”Play the Blood-Stained Banner / Play Murder Most Foul”.
Nuo viimeiset sanat avaavat koko niitä edeltävän levyn. Arkussa ei makaa ainoastaan JFK, vaan jossain määrin Amerikka itse, koko haavoittunut ja verta vuotava kansakunta; se Whitmanin luetteloima väenpaljous, jota Murder Most Foul monimuotoisuudessaan heijastelee.
*
Yli kymmenminuuttinen albumiraitahan ei Dylanin tapauksessa ole mitään uutta. Se on pikemminkin Dylanin leipälaji, hänen todellinen nimikkotemppunsa. Pitkä kappale on kuin uni, jossa assosiointi on vapaata ja polveilevaa, ja sen kautta todempaa kuin valvetilassa. Dylanin siveltimestä lähteneinä nämä seinänkokoiset taulut ovat kuin gobeliineja tai maalauksia (”I paint landscapes, I paint nudes”, laulaa Dylan I Contain Multitudesilla), joissa useat pienet, näennäisesti toisiinsa liittymättömät yksityiskohdat saavat suuren kokonaisuuden soimaan ja resonoimaan. Maisemalla on naisen muodot, ”God is woman”.
Blonde on Blonde (1966) esitteli meille Sad-Eyed Lady of The Lowlandsin eli Dylanin tulevan vaimon Sara Lownds (jonka sukunimestä ”Lowlands” on ilmeinen väännös), jonka täydellistä muotokuvaa hahmotellessaan Dylan päätyi tuohon yksitoistatoistaminuutin eepokseen. Tuon saman ihmissuhteen toisessa päässä on Idiot Wind (1975), niinikään loputtomalta tuntuva painiottelu jonkin kanssa, joka alati pakenee ja vaihtaa muotoa. Time Out Of Mindin (1997) päättävä 16-minuuttinen Highlands taas on eronneen miehen yksinäinen sisäinen monologi, ilmeinen vastakappale aiemmalle Lowlands-eepokselle, kuten sen nimestäkin voi päätellä. Kappaleen keskipistteessä oleva kertoja ja tarjoiljattaren hysteerisen hauska dialogi on Dylania kipeimmillään, sillä se näyttää hyvin omakohtaisen tuntuisesti miten toisiaan tunnustelevien vastapuolien kommunikaatio usein kompastuu väärinymmärryksiin ja subjektiivisiin tulkintoihin.
1980-luvun harhailuvuosien harvinainen valonpilkahdus taas on näytelmäkirjailija ja runoilija Sam Shepardin kanssa kirjoitettu 11-minuuttinen Brownsville Girl, joka monessa mielessä on eräänlainen Murder Most Foulin peilikuva. Siinä Dylan muistelee elokuvassa näkemäänsä ampumakohtausta, jossa Gregory Peckiä ammuttiin selkään. Kappaleen aikana tuo ampumakohtaus sekoittuu kertojan narratiiviin, ja pian Dylan itse on mukana samaisessa ampumakohtauksessa, juosten karkuun luoteja. Samaa väkivaltaa, joka nousee unen maailmasta ja lamaannuttaa hengityksen, ryöpsähtää viihteen maailmasta elävään elämään.
Muisti, ja muistamisen prosessien epätäydellisyys on se oleellisin yhdistävä piirre näiden kappaleiden välillä. Pitkä kappale itsessään on jonkunlainen jäljennös muistamisen prosessista. Kokemuksia historiasta on juuri niin monta kuin kokijaakin: minä olen osa väenpaljoutta, rakennun siitä, ”I contain multitudes”.
Tässä mielessä I Contain Multitudes ja Murder Most Foul asettuvat samaan jatkumoon Whitmanin runoelman kanssa: levyn ensimmäinen ja viimeinen kappale ovat sen alfa ja omega, alku ja loppu, jonka väliin asettuu litania ristiriitaisia ja vain puolittain havaittuja ja ymmärrettyjä hahmoja ja tapahtumia – tuo sekamelska ja sulatusuuni, joka Amerikkana tunnetaan.
*
Levyn yllättävimmän ajatuksen Dylan esittää kappaleessa Mother of Muses. Alun pastoraalimaalailun jälkeen Dylan pyytää ”kaikkien muusain äitiä” laulamaan sankareista, joiden nimet on kaiverrettu kivitauluihin.
”Sing of Sherman, Montgomery and Scott / and of Zhukov and Patton and the battles they fought / who cleared the path for Presley to sing / who carved the path for Martin Luther King”. Ensin mainitut ovat vanhankantaiseen tematiikkaan sopivasti Amerikan sisällissodan pohjoisvaltiolaisia unionisti-kenraaleja (William Tecumseh Sherman, James Montgomery, Winfield Scott) mutta seuraavassa lauseessa homma vasta meneekin mielenkiintoiseksi.
Patton on toki maineikas Toisen maailmansodan amerikkalainen panssarikenraali, mutta Zhukov puolestaan hänen neuvostoliittolainen vastakappaleensa, Georgy Konstantinovich Zhukov (1896-1974), mies Moskovan, Leningradin ja Stalingradin puolustustaisteluiden, Kurskin taistelun ja lopulta Berliinin takaisinvaltaamisen takana. Kyse ei ole pelkästään orjien vapauttamisesta ja emansipaatiosta (Sisällisota), vaan myös natsien kukistamisesta (Toinen maailmansota).
Mitä Dylan näiden sankarien nimien luetteloimisella haluaa sanoa? No, sodilla ja taisteluilla lunastetaan vapaus, jonka seurauksena tie aukeaa Elvikselle ja Martin Luther Kingille (tai mikä kiinnostavinta, ajatuksen voi myös lukea niin, että Elvis puolestaan mustan musiikin ryöstöviljelijänä raivasi tilaa Martin Luther Kingille valkoisen kansanosan mielissä ja sydämissä.)
Mielenkiintoista on se mitä Dylan EI sano. Näiden hahmojen, niin Sisällissodan kuin Toisen maailmansodan sankareidenkin toiminnan ja urotekojen keskipisteessä on kaksi sorrettua kansanosaa, mustat ja juutalaiset (pitää muistaa, että äänessä on juutalaiseen perheeseen ja uskoon syntynyt Robert Zimmerman). Dylan ulottaa näkökulmansa Yhdysvaltain ulkopuolella mainitessaan Zhukovin, eli ongelma on lopulta Dylanin silmissä yleismaailmallinen.
Eikä mitään homeista historiaa, josta olisi jotenkin päästy eteenpäin. Katson ympärilleni, luen otsikoita. Äärioikeiston nousu ja Black Lives Matter – teemat eivät voisi olla ajankohtaisempia.
Tai kuten Dylan laulaa Crossed the Rubiconilla, ”I feel the Holy Spirit inside, see the light that freedom gives / I believe it’s in the reach of every man who lives / keep as far away as possible / its darkest before the dawn / (oh Lord) I took the key and broke it off, and crossed the Rubicon.”
Jos jokin rakenne on rikki, voi sen iskeä rikki ja siirtyä eteenpäin.
*
Rough and Rowdy Waysillä peili, josta maailmaamme ja itseämme tarkastelemme on kuitenkin isketty rikki, ja sen useista pirstaleista heijastuu useita erilaisia bobdylaneita, ja useita erilaisia todellisuuksia ja näyttämöitä, joille tuo hahmo kävelee.
”Three miles north of Purgatory / and one step from the Great Beyond”, hönkii Dylan apokalyptisimmillään Crossed The Rubiconilla. Sirpaleet heijastavat toisiaan, ja intertekstuaalisuus kukkii herkullisesti. ”I asked myself / ‘what would Julius Caesar do?’”, mietti Dylan My Own Version of You’lla. Mitäköhän?
No, ylittäisi Rubiconin, tietty.
Koska kaikki on lopulta lainaa, niin mikään historian sirpaleisessa peilissä ei ole järin uutta tai edes kovin omaperäistäkään. False Prophetin sävellys ja sovitus on varsin uskollinen mukaelma Billy ”The Kid” Emersonin vuonna 1954 Sun Recordsille tekemästä singlestä ”If Lovin’ is Believing” (SUN 195-B) – Dylanin uusilla sanoilla, toki.
Levyn nimikin tuntuu lainaavan yhden Dylanin varhaisen esikuvan, eli Jimmie Rodgersin vuonna 1929 levyttämää kappaletta ”My Rough & Rowdy Ways”. Tämä ei liene sattumaa, sillä Rodgersin paikka Dylanin kotialttarilla tiedetään olevan keskeinen: vuonna 1997 Dylan organisoi Sonyn julkaiseman ”The Songs of Jimmie Rodgers: A Tribute” tribuuttilevyn, joka julkaistiin tätä varten luodulla / henkiin herätetyllä Egyptian-alamerkillä.
Levy näyttäisi olevan samalla tavalla äänitetty kuin nämä viimeisimmät studiolevyt: upeaksi ja vaistonvaraiseksi kollektiiviksi hioutuneen kiertuebändinsä kanssa livenä studiossa, usein mitä ilmeisimmin ensimmäisillä otoilla sisään. Tämä kuuluu paljonpuhuvassa detaljissa: kun Dylan aivan My Own Version of Youn lopussa laulaa ”do it with laughter / do it with tears”, niin viimeisen sanan eteen etsiytyy vahinkolaukauksena ”s”-äänne, jolloin lopullinen sana kuulostaa tältä: ”ss…tears”. Kuka tahansa nykyajan studionstandardeja seuraava ammattilainen olisi hionut tuon kohdan pois – Dylanille se on virhe, joka tekee lopputuloksesta täydellisen.
Levyllä on myös paljon huumoria, joka on elementti joka on viime levyiltä puuttunut. Vuoden 2001 Love & Theftin jälkeen Dylanin levyt ovat olleet hieman tosikkomaisia. Pilke on puuttunut silmäkulmasta. Nyt se on palannut: My Own Version of You’n hirtehinen Frankenstein, joka rakentaa itselleen rakastajaa tai pelastajaa; Goodbye Jimmy Reedin kieli poskessa keikaroiva silmänniskijä ja sanakikkailija; Crossing The Rubicon’in itseään Julius Caesariin vertaava humoristi-fatalisti, Key Westin runoilija tai koominen matkamainosmies. Näit kuunnellessa huomaa miten on kaivannut sitä, että Dylanin sanoitusten kuuntelu saa hymyilemään. Tuo keskeinen elementti, huumori, jonka poissaoloa ei ole tajunnut ennen kuin sen yht’äkkiä huomaa taas.
Hymyä seuraa vapautunut naurunremahdus, kun Dylan Goodbye Jimmy Reedissä puhaltaaa huuliharppuunsa. Tajuaa, miten tuotakin populaarimusiikin kenties eniten mielipiteitä jakavaa instrumenttiakin on tosiasisallisesti kaivannut.
Vanha koira toistaa osaamiaan temppuja taitavasti.
Sanojen mestari leikkii sanoilla, mutustelee niitä suussaan kuin leivänmurusia. Samaisia leivänmurusia hän kylvää jälkeensä, jättää niitä vanaansa, jotta mestariaan omistautuneesti seuraavilla dylanologeilla olisi jotain ravintoa niissä umpikujissa, joihin itsensä tulkitsevat.
Sillä kuten kaikissa uskonnoissa, myös tässä Dylanin palvonnassa on omat koulukuntansa.
Levyn avaavassa kappaleessa I Contain Multitudes Dylan puolihuolimattomasti tipauttaa obskuurin pienen irlantilaiskylän nimeltä Ballinallee, jonka faneista fundamentalistisimmat näkivät heti merkitsevän yhteyttä kylässä syntyneeseen 1700-luvun sokeaan irlantilaisrunoilijaan Antoine Ó Raifteirí.
Tuskin nyt sentään, hei.
Vielä tällä hetkellä se näyttäsi internetistä löytyvistä traskriptiossa oleva ”Balian Bali”. Dylan lausuu sanan niin ympäripyöreästi, että se voisi myös olla ”Berlinallee” (Zhukov, miten olisi?), tai kenties jopa ”bowling alley”.
Ottamatta kantaa siihen, mikä näistä on oikein, väittäisin että mahdollisuuksien kirjon edessä olemme jonkun varsin leimallisen äärellä.
Ei ole totuutta, on vain tulkintamme siitä. Ja jännite noiden tulkintojen välillä.
”I Contain Multitudes”, toden totta.
Jean Ramsay
Jean Ramsay on kirjoittanut laajasti musiikista ja populaarikultturista Rumbaan, Rytmiin, Nuorgamiin ja Soundiin, aina vuodesta 2002 lähtien. Vuonna 2018 hän julkaisi ensimmäisen kirjansa ”Anssi Kela – kosketusetäisyydellä” (Docendo). Koulutukseltaan Ramsay on kaksinkertainen englanninkielisen kirjallisuuden maisteri.
